Toisaalta, suomalaisten syyskuussa 1971 tekemä aloite kahden Saksan valtion tunnus­tamisesta oli varmuudella suunnattu osoittamaan heidän uskollisuuttaan Neuvosto­liitolle (ja samalla jälleen kerran se oli omiaan naker­tamaan uskot­tavuutta heidän puo­lueet­tomuus­vakuut­teluil­taan). Lopul­ta suomalaisten aloite Euroopan turvallisuus- ja yhteistyö­konfe­rens­sista (itse asiassa se tehtiin jo vuonna 1969) oli suunniteltu palve­lemaan molempia tarkoituksia. Siinä missä monet näkivät Suomen toimivan Neuvosto­liiton juoksupoikana, suomalaiset itse näkivät mah­dol­lisuuden toimia välittäjänä idän ja lännen välillä ja siten korostaa puo­lueetonta imagoaan.

Tärkein toimenpide juuri nyt on koko vapaan Euroopan kokoaminen mahdollisimman pian yhteiseksi poliittiseksi yksiköksi, joka pystyy vas­tus­tamaan Neuvostoliiton ja kommu­nismin hyökyaaltoja. Samasta syystä meidän on myös käsitettävä, että Neuvosto­liiton toistuneet vaa­timukset järjestää Euroopan turvallisuuskokous tähtäävät vain yhteen päämäärään – estää Länsi-Eurooppaa muodostamasta tällaista liittoa.

Tämä monivuotiseen sitkeään työhön ja ennennäkemättömän laajaan yhteis­ymmär­rykseen perustuva asiakirja luo – niin uskomme – vankan pohjan kaikkien eurooppa­laisten – niin kansojen kuin yksilöidenkin – lujittuvalle turvallisuudelle samalla kun se avaa tien yhä hedelmäl­lisemmälle yhteistyölle Euroopassa kaikilla aloilla ja kaikkien kesken. Suomi voi olla ylpeä siitä, että osanottajavaltiot ovat valinneet juuri meidän puolueettoman maaperämme tämän historiallisen konferenssin tapah­tu­ma­pai­kaksi.

Suurvaltojen valtataistelussa pikkuvaltioiden vapaalla omalla päätös­vallalla on kovin suppeat rajat. Suomi tempautui suurpolitiikan pyör­tei­siin niin kuin vuolas Suomen joki tempaa mukaansa ajopuun.

Suomi ei kulkenut sotaan kuin ajopuu sen virtojen kuohuvissa koskissa – –, jos näin olisi käynyt, sen poliittiset johtajat olisivat olleet nollia. Suomi oli pikemminkin koskivene, paltamo, joka murskaantumatta voi ohittaa putouksen syöverit vain, jos sitä tarmokkaasti ja taitavasti soudetaan. Maan poliittinen johto ohjasi sen sotaan mihinkään sitoutumatta ja odottaen ensimmäisiä pommeja vastapuolelta.

Suomen poliittinen ja sotilaallinen johto piti linjansa koko sodan ajan. Kyseessä oli vain Saksalta saatavan avun maksimointi. Suomi puo­les­taan ei tukenut asiallisesti ottaen Saksaa lainkaan, vaan noudatti omaa kansallista linjaansa. Suomi maana ei koskaan sitoutunut liitto­suh­teeseen Hitlerin Saksan kanssa.

Erityisesti 1990-luvulla muistamista ja muistelua hallitsi kunnian palaut­tamisen teema. Vaikka se oli osittain perusteltu ja oikeutettukin, sen varjossa kasvoi myös uusi tahallinen väärinymmärrys. Suomen kaikki kolme sotaa pyrittiin runnomaan samaan muottiin ja kuvaamaan Suo­men taistelu joka käänteessään johdon­mukaiseksi kamppailuksi maan vapauden ja itsenäisyyden puolesta – –. Jatko­sotaan oli kuitenkin alun perin lähdetty monesta muustakin syystä kuin vain vapauden takia.