ELÄMÄN PUU

Tässä on päähenkilömme, mänty.

Mänty itää samoihin aikoihin, kun ihmisten toiminta alkaa ensimmäisen kerran toden teolla mullistaa metsiä Suomessa. Uusi innovaatio, tehokkaat rautatyökalut, tekevät pellon raivaamisesta helpompaa.

Täällä mänty saa kuitenkin kasvaa vielä rauhassa.

Männyn nuoruus on pitkä, siitä tulee aikuinen vasta yli satavuotiaana.

Nyt se ei ole enää nuori siloposki, vaan sen pintaan kehittyy paksu kilpikaarna.

Sen rungolla ja oksistossa kasvaa paljon erilaisia jäkäliä ja oksista roikkuvaa, pehmeää naavaa.

Tämä puu on oikea suurkaupunki ja satojen eri eliölajien koti. Puun eri osat ovat kaupungin lähiöitä, juuria ja käpyjä myöten. Niissä elää lajeja, jotka eivät pärjäisi missään muualla.

Maailmassa on ollut puita jo 385 miljoonaa vuotta, siis kauan ennen dinosauruksia, saati ihmisiä.

Männyllä on pari tuhatta seuralaislajia, joiden kanssa sillä on miljoonien vuosien yhteinen evoluutio.

Sellainen on vaikkapa mäntymittari, jonka siipikuvio matkii puun jäkäläistä runkoa.

Jopa puun runko kuhisee elämää. Puun kuoren koloissa ja sen alla elää mystinen joukko erilaisia sieniä, bakteereja ja muita mikroskooppisen pieniä eliöitä, joita tunnetaan vielä tänä päivänäkin todella huonosti.

Joukossa voi olla ihmisillekin tärkeitä löytöjä. Esimerkiksi marjakuusen kuoren alla elävästä sienestä keksittiin hiljattain lääke rintasyövän hoitoon.

Silloin tällöin yllättävä tuho muokkaa koko metsää.

Mänty on tulesta syntynyt puu. Sen paksu kaarna on kehittynyt suojaamaan sitä toistuvilta metsäpaloilta, jotka polttavat sen kilpailijat ravinteikkaaksi tuhkaksi.

Tuhka on mainio kasvualusta männyn jälkeläisille.

Tuho ruokkii uutta elämää.

Metsäpalon jälkeen koivu on jälleen ensimmäisenä paikalla, niin kuin jääkauden jälkeenkin. Männyn naapuriin kasvaa toinen suurkaupunki, jonka asukkaat ovat tyystin erilaisia kuin männyllä.

Mistä päästäänkin maan alle.

Vaikka jokainen metsän puu näyttää kasvavan yksikseen, ovat ne kaikki itse asiassa yhteydessä toisiinsa.

Tämä tapahtuu sienirihmastojen kautta. Sienijuurten avulla puut voivat lähettää tosilleen viestejä.

Tuholaishyönteisten hyökätessä puu alkaa erittää pahanmakuisia haitta-aineita. Häivähdys tästä kulkee myös naapuripuille sienirihmaston kautta, jotka alkavat tuottaa omia haitta-aineitaan paljon ennen kuin tuholaiset ennättävät niihin asti.

Puut voivat jopa lähettää ravinteita nuoremmille puuntaimille sienipostilla. Pikkuinen männyntaimi voi elää vain joitakin kuukausia ilman, että se muodostaa symbioosin sopivien sienirihmastojen kanssa.

Sienet auttavat puun juuria imemään tehokkaammin vettä ja ravintoa maasta ja saavat vaivan palkkana osan puun yhteyttämisestä syntyneistä sokereista.

Jos puut juttelevat toisilleen kemikaalien avulla, sienet keskustelevat rihmastoa pitkin kulkevilla sähköimpulsseilla. Sienillä on kieli, josta on tunnistettu kymmeniä samanlaisina toistuvia sanoja. Niiden merkitys ihmiselle on täysi mysteeri.

Puiden aikaperspektiivi on valtavan pitkä. Välillä puita voisi luulla kuolemattomiksi. Niidenkin elämä kuitenkin päättyy jossain vaiheessa, hyvin hitaasti kituuttaen.

Suomen vanhin tunnettu mänty oli kuollessaan 810-vuotias.

Kuollut puu on ehkä koko metsän tärkein puu.

Kuolema kuhisee elämää: Suomessa on ainakin 5000 lajia, jotka ovat riippuvaisia eri ikäisestä lahopuusta.

Puun kuollessa tapahtuu suuri väestön vaihdos: elävissä puissa viihtyvät lajit etsivät itselleen uuden kodin ja ensimmäiset lahottajat ryhtyvät hommiin.

Äkkiä puu vilisee uudenlaista elämää: Satoja lajeja, jotka syövät puun kuoren ja kovan sydänpuun väliin jäävän ravinteikkaan nilakerroksen.

Herkuttelijoiden joukossa on sarvijääriä eli hapsenkakkiaisia, sekä nävertäjiä ja muita kovakuoriaisia, joiden toukat nakertavat puuhun näyttäviä käytäväverkostoja.

Nilakerros on kaluttu yhdessä kesässä ja sen syöjät lähtevät etsimään uutta, vasta kuollutta puuta.

Seuraavaksi lahoavan puun valtaavat sienet ja niiden rihmastoja syövät lajit.

Kovakuoriaisten kovertamissa koloissa pesii villimehiläisiä ja muita pölyttäjähyönteisiä. Lahopuut ovat luonnon omia, alkuperäisiä hyönteishotelleja.

Koivu elää paljon mäntyjä lyhyemmän elämän ja myös lahoaa nopeammin. Kun koivun kylkeen ilmestyy kääpä, alkaa sen elämä olla ehtoopuolella. Silti sen merkitys metsälle on hädin tuskin puolivälissä.

Lahosta koivusta katkeaa pian latva ja jäljelle jää vain pökkelö.

Lahoon puuhun on helppoa kovertaa pesäkolo.

Koivupökkelöön rakentaa pesänsä aikaisemmin Suomessa varsin yleinen, mutta nykyisin erittäin uhanalainen hömötiainen.

Sata vuotta sitten Suomessa on koskematonta metsää vielä valtavasti, ja lahopuutakin riittää.

Sitten syttyy sota.

Sotaa seuraa energiapula ja sotakorvaukset, hakkuupaineet nousevat ennennäkemättömän korkealle.

Alkaa uusi, koneellinen metsäteollisuuden aika.

Ensimmäistä kertaa avohakkuita päästään tekemään tehokkaasti laajoilta alueilta. Metsää ryhdytään kasvattamaan kuin viljaa, kylvämällä ja korjaamalla.

Metsien rakenne muuttuu hurjaa vauhtia: Nykyisin metsiemme ylivoimaisesti yleisin puu on mänty, kuusi heti perässä. Niitä suositaan, koska ne sopivat mainiosti metsäteollisuuden tarpeisiin, siis rakennus- ja sellupuuksi.

Vaikka puita on joka paikassa, on niistä riippuvaisten uhanalaisten lajien lista pitkä. Miksi?

Tasaikäisissä talousmetsissä puut eivät koskaan saa kasvaa vanhaksi. Päätehakkuita tehdään jo 60–80-vuotiaassa metsässä.

Luonnontilaisella metsällä puolestaan ei ole ollenkaan ikää. Puita itää, kasvaa, kuolee ja lahoaa kaikkia yhtä aikaa. Kaikille lajeille löytyy sieltä sopivan ikäisiä kotipuita.

Nykyisin tällaisia metsiä on Suomessa jäljellä vain pikkuruisia plänttejä, etelässä ei oikein ollenkaan.

Talousmetsissä taas luonnon monimuotoisuuden vähenemistä ei ole pystytty pysäyttämään: Tuoreimmassa uhanalaisuusselvityksessä punaisella listalla oli enemmän lajeja kuin ennen.

Puita kasvaa, mutta luonto hupenee.

Yksipuolinen metsä on herkkä mullistuksille.

Monimuotoinen metsä pystyy paremmin sopeutumaan ilmastonmuutokseen tai vaikkapa silloin, kun uusia tuholaisia löytää metsään.

Asetamme nykyisin puille hirveästi odotuksia: Niitä pitää riittää rakentamiseen, sellunkeittoon ja vientituotteeksi, bioenergiaksi ja virkistykseen.

Samalla ne ovat myös tärkeitä liittolaisiamme ilmastonmuutosta vastaan, koska ne ovat virtuooseja sitomaan ilmasta ylimääräistä hiiltä pois.

Kamala määrä suorituspaineita. Onneksi metsä ei itse tiedä, mitä kaikkea siltä oikein odotetaan.

Ennen kaikkea metsä on siellä elävien tuhansien lajien koti.

Kelohonka lahoaa hyvin, hyvin hitaasti ja tulee seisomaan paikallaan vielä kauan meidän jälkeemme.

Millainen metsä sitä silloin ympäröi?